Tekstin on kirjoittanut juuri toista opiskeluvuottansa viimeistelevä Vuokko Annala. Seuraava teksti pitkälti referoi Frommin esiintuomia havaintoja teoksessa Greatness and Limitations of Freud’s Thought (1979). Tekstin kaikki sivunumerot viittaavat Frommin teokseen, ensisijaisesti alalukuun Oidipuskompleksi (pp. 35-48) ja vähemmissä määrin alalukuun Mistä johtuvat Freudin ajattelun virheellisyydet (pp. 12-18).
Freud oli tunnetusti varsin mielikuvitukseton mies. Se vaikuttaa mielettömältä sanoa tieteilijästä, jonka tutkimuskohde oli näkymätön, ja jonka näkyväksi tekeminen on peruuttamattomasti vaikuttanut muun muassa kirjallisuuden piiriin. Freud ei itse ollut taitava analysoija kirjallisuuden suhteen. Voimme väittää, että suurimman virheen kirjallisuuden analysoinnissa Freud teki tulkitessaan Sofokleen näytelmäksi sovittamaa myyttiä Kuningas Oidipuksesta. (Mikäli Kuningas Oidipus ei muistu mieleen, artikkelin pohjalla on lyhyt tiivistelmä myytin keskeisestä sisällöstä.)
Tuttu selitys Freudin teorioiden järkeistämiselle on se, että ne ovat silloisen ajankuvan mukaisia. Se on aivan totta; Freud oli aikansa lapsi — mutta yhtälailla aikansa lammas. Freudia tarkastellessa onkin erittäin oleellista huomioida, mitkä olivat ne paimenet, jotka häntä hänen tieteellisellä urallaan ohjasivat.
Freudin ajattelua pohjaa porvarillinen materialismi ja patriarkaalisuus. Porvarillinen materialismi viittaa Freudin ”biologiaan”, jonka hän omaksui opettajaltaan Brückeltä. ”[P]orvarillisella materialismilla yleensäkin oli voimakas vaikutus Freudiin ja tästä syystä hän ei tullut ajatelleeksi, että oli olemassa vahvoja psyykkisiä voimia, joiden erityistä fysiologista alkuperää ei voinut todistaa” (p. 13). Tämän hänen aikanaan vallinneen näkemyksen vuoksi Freud päätyi selittämään kutakuinkin kaiken biologian eli seksuaalisuuden termein. Lisäksi tämä nimenomainen materialismi teki hänet sokeaksi ihmismieleen vaikuttavalle ympäristölle — tämän voi huomata esimerkiksi hänen ontuvista tulkinnoistaan surullisen kuuluisasta potilaastaan Dorasta tai ”pseudobiologisista” tulkinnoistaan koskien Emma Ecksteina (ks. kirjallisuus). Freudin patriarkaalisuus ei ollut lievää ja se onkin hänen teorioissaan ilmeistä. Freud ei yksinkertaisesti pystynyt hyväksymään naista tasavertaisena ihmisenä ja tätä ei ole syytä unohtaa hänen töitään tulkitessa.
Tämä on se suuri mielikuvituksettomuus, joka on myös Freudin kehittämän oidipuskompleksin taustalla. Antiikin Kreikan myyttejä voi pitää länsimaisessa kontekstissa yleispätevinä kuvauksina ihmisluonnosta, mutta ne voidaan tulkita kapea-alaisesti — jopa väärin. Tietysti kyseessä on osa kirjallisuutta, jossa tulkinta on kirjallisuuden kuluttajalle vapaa, mutta voinemme silti olla samaa mieltä siitä, että ottamalla huomioon kokonaisuuden ja dissektoidessamme sosiohistoriallisen kontekstin, pääsemme lähemmäksi kirjallisuuden situationaalista päämäärää.
Frommin kiinnostavin esitys Oidipus-myytin pohjimmaisista motiiveista liittyy patriarkaalisen ja matriarkaalisen kulttuurin ristiriitoihin (p. 44). On varsin ilmeistä, että Freud on ollut eittämättömän sokea myytin matriarkaalisille motiiveille: ne olivat täysin Freudin maailmankuvan vastaiset. Fromm esittääkin kysymyksen: ”Oliko Freud oikeassa päätellessään, että tämä taru vahvistaa hänen käsityksensä, jonka mukaan kaikilla poikalapsilla on alitajuinen seksuaalinen halu äitiä kohtaan ja siitä johtuva viha kilpailija-isää kohtaan?” (p. 42). Frommin mukaan Freud oli väärässä.
Tärkeä kysymys Freudin teorian kannalta, jonka Fromm nostaa esiin, on seuraava: ”Onko uskottavaa, että tarussa, jonka keskeisenä teemana on äidin ja pojan välinen sukurutsainen suhde, vaiettaisiin kokonaan heidän välillään vallinneesta kiintymyksestä?” (p. 43). Oikeastaan tragedian kuvaamassa maailmassa näyttääkin siltä, että Oidipuksen ja Iokasteen suhde on eräänlainen sivujuonne patriarkaalisen kulttuurin lopputuotteissa. Iokaste on ennemmin patriarkaalisen yhteiskunnan palkinto Oidipukselle, kuin Oidipuksen sisäsyntyinen tahto. Oidipus ei muutenkaan ole rooliltaan pelkkä ”poika”. Fromm nostaakin esiin tärkeitä huomioita Oidipus-myytin kokonaisvaltaisesta sijoittumisesta antiikin Kreikan mytologiaan:
Historiallisesti saamme tärkeän johtolangan alkuperäisestä Oidipus-tarusta, josta oli olemassa useita versioita Kreikassa ja joihin Sofokleen tragedia perustuu. Tarun eri toisinnoissa yhdistetään Oidipus-hahmo aina matriarkaalista uskontoa edustaviin maanjumalattariin. Tästä yhteydestä on merkkejä melkein kaikissa toisinnoissa aina pienokaisena tapahtunutta heitteillejättöä koskevista kohdista hänen kuolemaansa liittyviin kohtiin (p. 44).
Kenties tätäkin kiinnostavampi Frommin esiin nostama huomio koskee Oidipusta Kuningas Oidipuksen jälkeen. Kuningas Oidipus päättyy siihen, kun Oidipus pakenee Thebasta tytärtensä kanssa. Tarina ei pääty tähän, vaan Sofokles on kirjoittanut myös kaksi tragediaa, jotka asettuvat samalle aikajanalle Kuningas Oidipuksen kanssa. Nämä tragediat ovat Oidipus Kolonoksessa ja Antigone.
Fromm tiivistää Oidipus Kolonoksessa ja Antigone -tragedioiden tapahtumat kutakuinkin seuraavasti. Oidipus Kolonoksessa -tragediassa Oidipus on tytärtensä Antigonen ja Ismenen kanssa maanpaossa. Oidipuksella on myös kaksi poikaa, Eteokles ja Polyneikes, jotka eivät seuranneet isäänsä, vaan jäivät taistelemaan hänen jälkeenjättämästään tyhjästä valtaistuimesta. Lopulta Theban kuninkaaksi kruunataan Kreon, Iokasteen veli. Antigonessa käsitellään Oidipuksen tyttären Antigonen vastarintaa patriarkaalista systeemiä kohtaan. Vastarinta päättyy siihen, kun Kreon hautaa Antigonen elävältä, mutta samalla Kreon menettää oman poikansa. Hänen poikansa Haemon on rakastunut Antigoneen, eikä Haemon antaudu isänsä tyrannian edessä ja riistää henkensä.
Analyysinsä oidipuskompleksista Fromm päättää toteamalla, että ”sukurutsaus ei ole pää- eikä edes keskeinen aihe Sofokleen trilogiassa” (p. 46). Frommin otettua Oidipus-myytin analyysin kohteeksi koko trilogian, joka tämän myytin ympäriltä kumpuaa, ”käsittelee[kin] koko trilogia varsinaisesti Oidipuksen edustaman matriarkaalisen, tasa-arvoisuutta ja demokratiaa kannattavan järjestelmän ja Kreonin edustaman patriarkaalisen, ”lakia ja järjestystä” kannattavan diktatuurijärjestelmän välistä ristiriitaa” (p. 48).
Tästä herää kysymys, missä määrin Freudin ajatukset ovat yleistettävissä nykyhetkeemme ja siinä määrin kun niitä jo yleistetään aikanamme, nousee meille suuri vastuu tunnistaa niitä epäkohtia, joita kyseiset ajatukset heijastelevat.
Kirjallisuus
Fromm, E. (1979). Greatness and limitations of Freud’s thought. Suom. Freud ja freudilaisuus, Marja-Leena Närhi (1980). Kirjayhtymä.
Lisäksi Dora ja Emma Eckstein -viittauksista kiinnostuneille seuraavat kirjat Jeffrey Moussaieff Massonilta. Näistä ensimmäisessä käsitellään Doran tapausta, jälkimmäisessä Ecksteinia (among other things).
Masson, J. M. (1994). Against therapy. Common Courage Press.
Masson, J. M. (1992). The assault on truth: Freud and child sexual abuse. Fontana.
Ja vielä bonuksena Freudin materialismista kiinnostuneille seuraava:
Sulloway, F. J. (1979). Freud, biologist of the mind: Beyond the psychoanalytic legend. Fontana.
Erityiset kiitokset man-on-the-inside-Suville, joka kannusti minua kirjoitusprosessiin ♡
Lyhyt muistinvirkistys Kuningas Oidipuksen tapahtumista sitä tarvitseville:
Oidipuksen vanhemmat, Iokaste ja Laios, saavat oraakkelilta ennustuksen, että heidän poikansa tulee murhaamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Välttyäkseen tragedialta vanhemmat määräävät Oidipuksen surmattavaksi. Surmatyötä tekemään määrätty palvelija ei kuitenkaan saata toteuttaa määräystä ja sen sijaan hylkää Oidipuksen valtakunnan ulkopuolelle. Oidipus pelastetaan, mutta ennustus isänsä murhaamisesta ja äitinsä naimisesta kantautuu jälleen hänen korviinsa. Silloin hän pakenee uudesta kotipaikastaan varjellakseen ”äitiään ja isäänsä”, so. ottovanhempiaan, joita hän luulee ennustuksen koskevan. Matkallaan Oidipus hiiltyneessä väistötapahtumassa maantiellä päätyy tappamaan röyhkeästi käyttäytyvän ohittajan palvelijoineen ja saapuu Theban valtakuntaan. Valtakuntaa terrorisoi arvoituksia lateleva sfinksi. Oidipus astuu sfinksin eteen ja vastatessaan oikein sfinksin esittämään arvoitukseen, marttyyri-sfinksi heittäytyy alas kalliolta. Tästä urotyöstä Oidipus kruunataan Theban kuninkaaksi ja hänet naitetaan juuri leskeytyneelle Iokasteelle. Näiden tapahtumien jälkeen valtakuntaa alkaa vaivata rutto, joka tietäjän mukaan johtuu siitä, että edellisen kuninkaan murhaajaa on vapaana. Murhaajaa aletaan etsimään, eikä aikaakaan, kun ilmenee, että Oidipus on itse edellisen kuninkaan, Laioksen, röyhkeän ohittajan — oman isänsä — murhaaja. Tarina päättyy siihen, että Iokaste hirttäytyy, Oidipus puhkaisee omat silmänsä ja pakenee Thebasta tytärsiskojensa Antigonen ja Ismenen kanssa.
Comments