Hejsan! Ja terveisiä maailmankiertueelta. Vai sittenkin Pasilasta? Vietän parhaillaan päivää Mäkelänrinteen uimahallissa, uimahyppytuomaroinnin merkeissä. Olen tehnyt tänä syksynä monenmoista, ja se lienee yksi syy siihen, miksi minua pyydettiin kirjoittamaan tähän blogiin. Kiitos kutsusta kirjoittaa!
Kutsutuksi tuleminen on teema, josta olen viime aikoina erityisesti iloinnut. Jonkinlaisina syksyn huippuelämyksinä mieleen on jäänyt kutsu luennoida syömishäiriöistä Kuopion yliopistollisessa sairaalassa sekä (kiitos opiskeluystäväni Miljan liikkeelle panevan voiman) mahdollisuus esitellä omaa gradua SPOL-gradukonferenssissa.
Kuopiossa astelin elämäni ensimmäistä kertaa puhujanpönttöön ja kerroin syömishäiriötarinani mikrofoniin. Liikutuin ja liikutin. Yleisö eli kanssani niitä tunteita, mitä liittyi syömishäiriön sairastamiseen ja siitä parantumiseen. Leijailin seuraavan viikon korkeuksissa siitä, että saan työkseni kertoa omaa elämäntarinaani, ja että se koskettaa paitsi itseäni myös muita. Oivalsin entistä selkeämmin, että syömishäiriökokemus on suurinta pääomaani. Se pakotti minut vuosien varrella yhä uudestaan ja uudestaan purkamaan itseni osiin ja kasaamaan niistä uuden, toisenlaisen Jonnan. Vähän lempeämmän, vähän nöyremmän. Itsepäisyys ja kunnianhimo istuivat tiukassa, mutta jos kirkkain kiilto pokaalista ei olisi lainkaan karissut, olisin edelleen sairas – ja onneton.
SPOL-konferenssi Jyväskylässä oli toisenlainen elämys. Sain uskoa tieteelliseen työhöni ja tulevaisuuden ammattihaaveisiini. Tutkimustyöni voi olla uskottavaa ja merkityksellistä eikä vain tiedekammioihin jäävää, käytännöstä kauaksi hukkuvaa teoreettista sfääriä tai laadullista höpöhöpö löpinää. Minut ja työni otettiin todesta. Ihmiset ”tarttuivat hihasta” esityksen jälkeen, myöhemmin illalla ja seuraavana päivänä keskustellakseen gradusta kanssani. Laadullista tutkimusta ei dissattukaan vaan harmiteltiin, ettei omassa opinnahjossa ole siihen mahdollisuutta.
Olen kutsunut tätä aktiivista syksyäni viimeisen vuoden villitykseksi. Kun syyskuussa aloitin kuudennen opiskeluvuoteni Joensuussa, päätin ottaa siitä ilon irti. Pelkkää iloa se ei kuitenkaan ole ollut. Aktiivisella joka paikassa olemisella on aina kääntöpuolensa. Kuukausiin on mahtunut useita pelon hetkiä: ”entä jos en selviä tästä kaikesta”, ”jospa asioita vain on liikaa”, ”entä jos romahdan”. Itku on meinannut tulla puseroon ja välillä on tehnyt mieli vain jättää lähtemättä illan pippaloihin tai hiljaa kadota paikalta. Omasta tyylistäni poiketen olen onneksi valinnut jorata tanssilattialla.
Tärkein oppi on ollut, mikä voima ja energia ihmisissä on. Se, että minua on pidetty hyvänä, on mahdollistanut kaiken edellä mainitun. Mieleen on jäänyt, kuinka Roope on puhelimessa neuvonut reitin Tiedepuiston oikealle ovelle, Ilona Jyväskylässä rapsutellut rauhoittavasti olkapäälle, ystävä toivottanut tervetulleeksi kainaloon tai ratkaisukeskeinen terapeutti tarjonnut tilaisuuden olla, ei aina auttaja, vaan joskus pelkkä asiakas. Autettu psykologi, hyvä psykologi! Hyvää Joulua kaikille, ja alla vielä aitoja reissukuvia:
Terveisin, Jonna